Pari viimeisintä viikonloppua on mennyt samalla kaavalla: 5:00 taksilla himaan ja silleen. No ei: ennen seiskaa ylös, aamupala ja ulos ajelemaan molempina päivinä. Nyt launtaina oli kiva ajella vaikka räntää alkoikin sataa naamaan noin puolessa matkassa. Olin siitä huolimatta todella hyvällä mielellä kun kotiuduin. Sunnuntaina olikin sitten todella hieno keli mutta pahaksi onneksi myös sen verran pakkasta että vapaaratas jäätyi ensimmäisen 10 kilometrin jälkeen ja lenkki päättyi Kempeleen jäähallin kahvioon kyytiä odottelemaan. Harmitti tai no kyllä siinä oli jo ihan vitutuksen tunnusmerkit täyttyneet. Henkilökohtaisesti en voi sietää sitä kun itsellä olisi motivaatiota ja energiaa touhuta niin kerta toisensa jälkeen välineet antaa periksi. No eipä siinä mitään kävin juoksentelemassa vajaan kympin pyöräilyräpellyksen perään ja polkaisin iltapäivästä vielä kiukulla sen kaikista miellyttävimmän intervallin elikkäs 2x20 min (170-180 sykkeillä) 10 min palautuksella sekä kunnon lämmöt ja palauttelut.
Sinällään olisi kiva polkea ulkona silloin kun taivas ei huuto-oksenna niskaan pikkujoulukaudesta huolimatta kun se on kuitenkin eri asia polkea ulkona kuin trainerilla. Täytyy koettaa vieläkin kiristää ruuvia menojen suhteen tiukemmalle että saisi kunnon maastopyörään massit hommattua. Syksyisinkin olisi varmasti kiva pudotella menemään pitkin metsiä naama virneessä ja sehän on mitä loistavinta pyöränkäsittely- ja intervallitreeniä myös maantielle. Sinällään ihan hyvillä osasarjoilla saisi alumiinisia kaksiysejä koska hiilikuituisen hajottaa kuitenkin ja se maksaa puolet enemmän niin mulle kelpaisi ihan alumiininenkin kakkoslajiin. Vähän jopa tänä syksynä innoistuin varsinkin tuosta latupohjien ajelusta mutta siihen taas paras väline olisi luonnollisesti sitten cyclocrossari :). Verkkopankissa olikin näköjään viesteissä mainos täsmäluotosta....
Oikeastaan tämä minulle niin tyypillinen pitkä, asiaan erittäin hatarasti liittyvä ja jaaritteleva alustus johdattaakin vihdoin itse asian äärelle elikkäs valintoihin. Uutena tietona valintoja saa/joutuu tekemään päivittäin. Viime aikoina olen pohtinut omia valintojani esimerkiksi rahan käytön suhteen ja einsteinina tullut siihen lopputulokseen että koska minulla ei ole mahdollisuutta veloittaa kulujani Kevalta niin on päätettävä mihin haluaa rahansa käyttää. Käytännössä minulle tämä tarkoittaa että haluan käyttää vähäiset ylimääräiset oravannahkani harrastamiseen koska siitä saan kuitenkin eniten irti ja se tarjoaa minulle teleportin arjesta. Toinen valinta liittyy harjoitteluun koska mikään ei tunnetusti tule ilmaiseksi (ehe ehe). Viikonloppuna on valittava nukkuuko pitkään vai nouseeko lenkille aamuhämärässä kymmenen asteen pakkaseen punasilmäisten koiranulkoiluttajien joukkoon, polkeeko traineria vai syökö sipsejä sohvalla, antaako periksi silloin kun sattuu vai silloin kun on valmis. Nämä valinnat eivät koskaan muutu sillä helppo vaihtoehto tulee aina olemaan olemassa, on vain päätettävä tartuukko siihen vai ei.
P.S. Hyvä kirjoitus Raphan sivuilla aiheeseen liittyen: http://www.rapha.cc/part-one-the-hardest-part
maanantai 25. marraskuuta 2013
tiistai 19. marraskuuta 2013
Traineri
Launtaina heräsin klo 7, heitin myslit naamaan ja lähdin mukavaan aamukeliin pyörittelemään. Matka sujuikin hienosti ja aurinkokin värjäsi taivaanrantaa noustessaan vaivaisena ehtooltaan hetkiseksi ilahduttamaan meitä Sohjolan kansalaisia. Edes kohtalainen vastatuuli ei saanut suupieliäni alaspäin. Se sen sijaan sai että Oulunsalossa puhkesi rengas, neljäs kerta ehkä 10 lenkillä. Kävelin ja juoksin pyörän kanssa kotiin vähän reilu 10 km vaikka kyytikin varmasti olisi järjestynyt koska halusin kuitenkin että saan pk-treenini tehtyä vaikka sitten vähän varioiden. Jep, olen kuullut epämääräisiä huhuja vara-renkaistakin mutten jaksa näillä hybridilenkeillä raahata pumppuja ja muita mukana. Varmaan naapurustossa puhutaan jo siitä vähäjärkisestä kaverista joka kypärä päässä taluttelee pyöräänsä harvase päivä ympäriinsä mutta ei ole keksinyt että sillä voisi ajaakin. Vetoja viritellään milloin tämä jälkeenjäänyt löytää pyörästä sen ominaisuuden mihin se on tarkoitettu ja hänet nähdään pyörän päällä, ei vieressä. Vanhainkodin ohi kävellessä seniorit ristivät kätensä ja toivovat että sen ihmeen päivän vielä kun näkisi.
Kun sain sitten pyörän ja itseni pestyä, päätin että nyt loppuu tämä spedeily joka estää minua harjoittelemasta kunnolla. Vaihtoehtona on harmitella nykytilaa tai tehdä asialle jotain (kaikki syyt jotka estävät meitä jne. t:Kekkonen). Hieman jopa omaksikin yllätyksekseni päätin tehdä asialle jotakin ja painelimme J:n kanssa paikalliseen pyörähypermarketiin ja ostimme trainerin, maton, hikisuojan, kaksi pikalinkkua ja Tacxin trainerirenkaan (ainoan joka oli vielä hyllyssä). Traineri oli edullinen kun tyydyimme ihan perusmalliin. Harjoittelen aika puhtaasti sykkeiden perusteella joten en tarvitse tietoa siitä kuinka kovaa voin ajaa jarru (=vastus) päällä sisällä tai paljonko matkaa kertyy. Jos ajan esim. kaksi tuntia niin etenen siinä ajassa tietyllä sykkeellä tietyn matkan jonka osaan aika hyvin arvioida itsekin. Näillä siis mennään.
Trainerin säätäminen toimintakuntoon oli helppoa jopa mulle elikkäs se on siis lapsellisen helppoa normaaleilla kädentaidoilla varustetulle henkilölle. Ainoa ongelma oli trainerirenkaan vaihtaminen. Ajattelin että se ei ikinä mene vanteelle niin jumalattoman jäykkää kumia se tuntui olevan mutta jonkun 40 minuutin nyhräämisen jälkeen sain sen kokonaan vanteelle. Ei ihan huvikseen kyllä ainakaan minun vanteille viittisi vaihdella tai sitten pitää saada peukaloihin lisää voimaa. Korostan että renkaan vaihtaminen on yksi harvoja huoltotoimenpiteitä jotka jopa minä osaan tehdä ilman suurempia ongelmia :). Tässä vaiheessa olikin jo kello sen verran etten ehtinyt testaamaan traineria mutta kiinnitin pyörän kuitenkin jo valmiiksi traineriin jotta pyörä saisi katsella tv:tä. Hän pitää siitä ohjelmasta jossa Arttu Viskari luistelee jäällä hassussa asussa.
Sunnuntaina pääsin tosi toimiin ja pyörittelin 2 h pk-treenin johon sisällytin pari muutaman minuutin spurttia raskaalla vastuksella. Aika meni mukavasti 2013 vuoden Rondea youtubesta katsellessa . Anekdoottina sanottakoon että Oude Kwaremontilla ja Paterbergillä olivat nämä spurtit sykkeiden nakuttaessa yli 180. Meteli (siis sisällä, ei katsomossa) ei ollut niin kova kun olin olettanut, ehkä sitä voisi verrata imuriin samassa huoneessa. Tosin imurikin samassa huoneessa 2-3 tuntia alkaa vähän tympimään...ehkä, riippuu pitääkö imurin äänestä :). Sain hienovaraisen vihjeen siirtää harjoituskeskus tosin muualle avokeittiö/olohuoneesta silloin kun on muita kotona vaikka meteli kuulemma aika siedettävä onkin. Mitä isompi vaihde pyörässä sitä kovempi meteli joten nostin ennemmin hieman vastuksen tehoa kuin vaihdetta kovin isolle. Toki jos alkaa polkemaan kovempaa kovalla vastuksen teholla niin ääntä tulee silloinkin. Pystystä runttaamisen olen ajatellut muutenkin jättää vähälle ja todella nätisti ajaa mikäli välillä haluaa vähän lepuuttaa revanteria. Pyörä on todella jämäkästi kiinni trainerissa ja ainostaan etupää tietenkin väkisinkin vähän heiluu mutta ei kovin paljon sekään. Kaikin puolin hyvä kuva jäi ensimmäisestä sessiosta eikä rengaskaan sutinut ollenkaan joten tästä on hyvä jatkaa traineritreenejä joko tänään tai huomenna ja luvassa lienee jonkinlainen intervallisessio _b. Eilisen puntin jäljiltä tosin etureidet ovat vähän kipeät mutta yllättävän vähän ja mukava huomata että spageteissa on näköjään jonkin verran voimaakin.
Viikonlopun toisena hankintana oli paikallisesta urheiluliikkeestä kompressiosukat joissa kompressiota on sen verran että ne käyvät palautteluun ja sitä varten ne ostinkin (UCI kieltää myös käytön kisoissa). Ainakin sunnuntain ja eilisen perusteella ovat kyllä hyvät; pohkeissa ei ole mitään tuntemuksia vaikka esim. eilen puntilla tein pohkeita minulle todella kovilla painoilla ja sarjoissa oli pituutta sen verran että happoset tulivat kahvilla käymään. Harkitsen myös housujen ostamista palautumiseen jolloin reidetkin saisivat vähän kompressiota (kompression väitetyt hyödyt: google koska olen laiska). Tämän lisäksi vielä huomasin Löfflerin windstopper-polven lämmittimet puoleen hintaan joten nekin lähtivät matkaan (varsinkin kun ainoastaan tämä koko oli windstoppereista alennuksessa ja kaikki muut alennetut olivat ihan normilycraa samalla hinnalla eli epäilen vahvasti virhettä joka koitui edukseni). Loppuun vielä kuvat koska osaan
Traineri
Kompressiosukat
ja vielä polven lämmittimet
Kun sain sitten pyörän ja itseni pestyä, päätin että nyt loppuu tämä spedeily joka estää minua harjoittelemasta kunnolla. Vaihtoehtona on harmitella nykytilaa tai tehdä asialle jotain (kaikki syyt jotka estävät meitä jne. t:Kekkonen). Hieman jopa omaksikin yllätyksekseni päätin tehdä asialle jotakin ja painelimme J:n kanssa paikalliseen pyörähypermarketiin ja ostimme trainerin, maton, hikisuojan, kaksi pikalinkkua ja Tacxin trainerirenkaan (ainoan joka oli vielä hyllyssä). Traineri oli edullinen kun tyydyimme ihan perusmalliin. Harjoittelen aika puhtaasti sykkeiden perusteella joten en tarvitse tietoa siitä kuinka kovaa voin ajaa jarru (=vastus) päällä sisällä tai paljonko matkaa kertyy. Jos ajan esim. kaksi tuntia niin etenen siinä ajassa tietyllä sykkeellä tietyn matkan jonka osaan aika hyvin arvioida itsekin. Näillä siis mennään.
Trainerin säätäminen toimintakuntoon oli helppoa jopa mulle elikkäs se on siis lapsellisen helppoa normaaleilla kädentaidoilla varustetulle henkilölle. Ainoa ongelma oli trainerirenkaan vaihtaminen. Ajattelin että se ei ikinä mene vanteelle niin jumalattoman jäykkää kumia se tuntui olevan mutta jonkun 40 minuutin nyhräämisen jälkeen sain sen kokonaan vanteelle. Ei ihan huvikseen kyllä ainakaan minun vanteille viittisi vaihdella tai sitten pitää saada peukaloihin lisää voimaa. Korostan että renkaan vaihtaminen on yksi harvoja huoltotoimenpiteitä jotka jopa minä osaan tehdä ilman suurempia ongelmia :). Tässä vaiheessa olikin jo kello sen verran etten ehtinyt testaamaan traineria mutta kiinnitin pyörän kuitenkin jo valmiiksi traineriin jotta pyörä saisi katsella tv:tä. Hän pitää siitä ohjelmasta jossa Arttu Viskari luistelee jäällä hassussa asussa.
Sunnuntaina pääsin tosi toimiin ja pyörittelin 2 h pk-treenin johon sisällytin pari muutaman minuutin spurttia raskaalla vastuksella. Aika meni mukavasti 2013 vuoden Rondea youtubesta katsellessa . Anekdoottina sanottakoon että Oude Kwaremontilla ja Paterbergillä olivat nämä spurtit sykkeiden nakuttaessa yli 180. Meteli (siis sisällä, ei katsomossa) ei ollut niin kova kun olin olettanut, ehkä sitä voisi verrata imuriin samassa huoneessa. Tosin imurikin samassa huoneessa 2-3 tuntia alkaa vähän tympimään...ehkä, riippuu pitääkö imurin äänestä :). Sain hienovaraisen vihjeen siirtää harjoituskeskus tosin muualle avokeittiö/olohuoneesta silloin kun on muita kotona vaikka meteli kuulemma aika siedettävä onkin. Mitä isompi vaihde pyörässä sitä kovempi meteli joten nostin ennemmin hieman vastuksen tehoa kuin vaihdetta kovin isolle. Toki jos alkaa polkemaan kovempaa kovalla vastuksen teholla niin ääntä tulee silloinkin. Pystystä runttaamisen olen ajatellut muutenkin jättää vähälle ja todella nätisti ajaa mikäli välillä haluaa vähän lepuuttaa revanteria. Pyörä on todella jämäkästi kiinni trainerissa ja ainostaan etupää tietenkin väkisinkin vähän heiluu mutta ei kovin paljon sekään. Kaikin puolin hyvä kuva jäi ensimmäisestä sessiosta eikä rengaskaan sutinut ollenkaan joten tästä on hyvä jatkaa traineritreenejä joko tänään tai huomenna ja luvassa lienee jonkinlainen intervallisessio _b. Eilisen puntin jäljiltä tosin etureidet ovat vähän kipeät mutta yllättävän vähän ja mukava huomata että spageteissa on näköjään jonkin verran voimaakin.
Viikonlopun toisena hankintana oli paikallisesta urheiluliikkeestä kompressiosukat joissa kompressiota on sen verran että ne käyvät palautteluun ja sitä varten ne ostinkin (UCI kieltää myös käytön kisoissa). Ainakin sunnuntain ja eilisen perusteella ovat kyllä hyvät; pohkeissa ei ole mitään tuntemuksia vaikka esim. eilen puntilla tein pohkeita minulle todella kovilla painoilla ja sarjoissa oli pituutta sen verran että happoset tulivat kahvilla käymään. Harkitsen myös housujen ostamista palautumiseen jolloin reidetkin saisivat vähän kompressiota (kompression väitetyt hyödyt: google koska olen laiska). Tämän lisäksi vielä huomasin Löfflerin windstopper-polven lämmittimet puoleen hintaan joten nekin lähtivät matkaan (varsinkin kun ainoastaan tämä koko oli windstoppereista alennuksessa ja kaikki muut alennetut olivat ihan normilycraa samalla hinnalla eli epäilen vahvasti virhettä joka koitui edukseni). Loppuun vielä kuvat koska osaan
Traineri
torstai 14. marraskuuta 2013
My name is Bonk, Mr. Bonk
Painatan tänään töistä kotiin oikea jalka Audin lattiasta läpi koska olin nähnyt taivaalla omituisen ja kirkkaan valon. Valo tosin oli hävinnyt mutta ulkona ei ollut vielä pimeää siinä vaiheessa kun sain kamppeet vaihdettua ja ILMAN ruokailua käynnistettyä hybridini kammet. Koska juomapullo telinekään ei ollut kiinni en jaksanut alkaa asentamaan sitäkään kun ajatuksena oli ajella tunteroinen melko iisisti joten ilman juomaa would be just fine.
Mukavassa muutaman asteen pakkasessa ja lähes tyynen tuntuisessa säässä ajelinkin sitten ensimmäiset 20 minuuttia peruskuntosykkeitä ylläpitäen kunnes päähäni napsahti ajatus siitä että viikonloppuna voisin ajella pidempiä pk-lenkkejä ja tänäänhän tarvitaan selkeästi viikon tehokkainta treeniä. Seuraavan tunnin ajoinkin sykkeet 165-170 koko ajan eli periaatteessa laskennallisesti anakynnyksellä (ei sitä koskaan ole mitattu). Tarkoitus olisi ollut ajaa pidempäänkin mutta energiat loppuivat kuin kinkut jouluna joten tehokkaan oloinen ajaminen muuttui ajeluksi ja palaverin pitämiseksi herra Bonkin kanssa. Siinä sitten Tyrnävän peltojen pimeydessä kalpeassa kuun valossa, kylmissäni, ilman mittaria tai sen paremmin tarkkaa tietoa siitä kuinka pitkä matka on sivilisaation pariin olin tirauttaa muutaman kyyneleen epätoivoissani. Kirjaimellisesti oli pää kovilla em. olosuhteista johtuen.
Taistelin eteenpäin ja n. ikuisuuden ajettuani umpijäässä takkini jäädyttyä koppuraksi näin s-ryhmän rakennuttaman temppelin: Tupoksen ABC:n ja minareetin (tornin). Tästä ei olisi kuin alle 15 km kotiin mutta siitä tuli todella pitkä ja tuskainen 15 km :). Sormet olivat jäässä kun energia kropassa ei riittänyt pitämään lämmitystä yllä, takki oli tosiaan jäätynyt koppuraksi päälle ja jalat olivat aivan spagettia. Laskin kuitenkin että palellun pahemmin jos soitan kyydin kotiin joten jatkoin väkisin ja tällä kertaa kirjaimellisesti väkisin eteenpäin. Viimeisillä kilometreillä alkoi päässä heittämään niin että epäilin pääsenköhän pystyssä kotiin kun löysin itseni pari kertaa sepeliltä kelvin sivusta ajelemasta. Oli todella mentävä muurin läpi päästäkseen määränpäähänsä mutta lopulta se onnistui. En meinannut millään saada lamppuja irti pyörästä kun sormet olivat niin horkassa etteivät toimineet ja hoipertelin muutenkin aivan muissa maailmoissa sisälle.
Tämä ei ole eka kerta kun tapaan herra Bonkin eikä varmaan viimeinenkään mutta tällä kertaa sain hyvän muistutuksen siitä miten epämiellyttävä kohtaaminen voi pahimmillaan olla. Näköjään on mahdollista ajaa energiavarastot niin loppuun että herra bonk nasauttaa nuijalla ohimoon ja kuski kaatuu maahan eikä pääse enää liikkumaan. Ei ollut kaukana tänään.. Tästä lähtien pidän huolen etten lähde lenkille a) ilman juomaa b) ilman geelejä (niitähän ei ole pakko syödä). Tämä jo pelkästään senkin takia että varsinkin töiden jälkeen on hankala arvioida jaksamistaan ja vielä kun saatan muutella vähän harjoitusta sen mukaan miten kulkee. En myöskään tänään huomioinut että pakkasta oli 6 astetta mikä tarkoittaa sitä että kehon lämmittämiseen menee enemmän energiaa kuin lauhemassa kelissä. Eikä sekään haittaisi että olisin katsonut lenkin mitan etukäteen ettei tarvitsisi sitten jossain skutsissa vääntää itkua säkkipimeässä ilman aavistusta kuin pitkästä on vielä matkaa jäljellä (tänään tuli noin 20 km pidempi kuin olin suunnitellut).
Mukavassa muutaman asteen pakkasessa ja lähes tyynen tuntuisessa säässä ajelinkin sitten ensimmäiset 20 minuuttia peruskuntosykkeitä ylläpitäen kunnes päähäni napsahti ajatus siitä että viikonloppuna voisin ajella pidempiä pk-lenkkejä ja tänäänhän tarvitaan selkeästi viikon tehokkainta treeniä. Seuraavan tunnin ajoinkin sykkeet 165-170 koko ajan eli periaatteessa laskennallisesti anakynnyksellä (ei sitä koskaan ole mitattu). Tarkoitus olisi ollut ajaa pidempäänkin mutta energiat loppuivat kuin kinkut jouluna joten tehokkaan oloinen ajaminen muuttui ajeluksi ja palaverin pitämiseksi herra Bonkin kanssa. Siinä sitten Tyrnävän peltojen pimeydessä kalpeassa kuun valossa, kylmissäni, ilman mittaria tai sen paremmin tarkkaa tietoa siitä kuinka pitkä matka on sivilisaation pariin olin tirauttaa muutaman kyyneleen epätoivoissani. Kirjaimellisesti oli pää kovilla em. olosuhteista johtuen.
Taistelin eteenpäin ja n. ikuisuuden ajettuani umpijäässä takkini jäädyttyä koppuraksi näin s-ryhmän rakennuttaman temppelin: Tupoksen ABC:n ja minareetin (tornin). Tästä ei olisi kuin alle 15 km kotiin mutta siitä tuli todella pitkä ja tuskainen 15 km :). Sormet olivat jäässä kun energia kropassa ei riittänyt pitämään lämmitystä yllä, takki oli tosiaan jäätynyt koppuraksi päälle ja jalat olivat aivan spagettia. Laskin kuitenkin että palellun pahemmin jos soitan kyydin kotiin joten jatkoin väkisin ja tällä kertaa kirjaimellisesti väkisin eteenpäin. Viimeisillä kilometreillä alkoi päässä heittämään niin että epäilin pääsenköhän pystyssä kotiin kun löysin itseni pari kertaa sepeliltä kelvin sivusta ajelemasta. Oli todella mentävä muurin läpi päästäkseen määränpäähänsä mutta lopulta se onnistui. En meinannut millään saada lamppuja irti pyörästä kun sormet olivat niin horkassa etteivät toimineet ja hoipertelin muutenkin aivan muissa maailmoissa sisälle.
Tämä ei ole eka kerta kun tapaan herra Bonkin eikä varmaan viimeinenkään mutta tällä kertaa sain hyvän muistutuksen siitä miten epämiellyttävä kohtaaminen voi pahimmillaan olla. Näköjään on mahdollista ajaa energiavarastot niin loppuun että herra bonk nasauttaa nuijalla ohimoon ja kuski kaatuu maahan eikä pääse enää liikkumaan. Ei ollut kaukana tänään.. Tästä lähtien pidän huolen etten lähde lenkille a) ilman juomaa b) ilman geelejä (niitähän ei ole pakko syödä). Tämä jo pelkästään senkin takia että varsinkin töiden jälkeen on hankala arvioida jaksamistaan ja vielä kun saatan muutella vähän harjoitusta sen mukaan miten kulkee. En myöskään tänään huomioinut että pakkasta oli 6 astetta mikä tarkoittaa sitä että kehon lämmittämiseen menee enemmän energiaa kuin lauhemassa kelissä. Eikä sekään haittaisi että olisin katsonut lenkin mitan etukäteen ettei tarvitsisi sitten jossain skutsissa vääntää itkua säkkipimeässä ilman aavistusta kuin pitkästä on vielä matkaa jäljellä (tänään tuli noin 20 km pidempi kuin olin suunnitellut).
torstai 7. marraskuuta 2013
Joul...Klassikoiden odotusta
Marraskuu on vasta alkupuolella mutta tässä alkaa jo nyt odotella kevättä tulevaksi että pääsisi taas järkevästi ajelemaan maantielle. Toinen tärkeä asia on tietenkin kevät-klassikot. Itselle klassikot, joista osaa on ajettu jo 100 vuotta joka kevät, ovat SE juttu ja ensi keväänä odotan että Tom Boonen, Peter Sagan ja Fabian Cancellara olisivat kaikki terveitä ja huippuiskussa. Mikäs sen mukavampaa kuin kunnon sapelin kalistelut ympäri Belgiaa (ja vähän muitakin maita).
Klassikot ovat yleensä aina tapahtumarikkaita ja omat suosikkikisat painottuvat nimenomaan Flanderin alueen klassikoihin kuten E3 Prijs Harelbeke, Ronde van Vlaanderen jne. Tottakai myös La Primavera eli Milano-San Remo kevään ensimmäisenä monumenttiklassikkona on hieno kisa sekä armottomien mukulakiviosuuksien värittämä Paris-Roubaix. Toivottavasti Eurosportilla olisi paljon pyöräilyä ohjelmassa ensi keväänäkin niin ei tarvitse pelkkiä stiimejä koettaa metsästää.
Olosuhteet, kapeat tiet, ikiaikaiset mukulakivet, lyhyet ja jyrkät nousut, irtiotot jne. tekevät kaikki klassikoista jollain tapaa todella mielenkiintoisia seurattavia. Nämä kisat ovat lisäksi niin kovia ja sattumien värittämiä että näkisin tiimitaktiikalla hieman vähemmän painoarvoa kuin esim. etappikisoissa. Klassikoissa voi vahva yksittäinen polkija karata kymmeniä kilometrejä ennen maalia ja pitää johtonsa loppuun asti joka on harvinaisempaa etappikisoissa. Suurimmat klassikot päättyvät harvoin massakireihin. Ei niissäkään toki mitään vikaa ole mutta klassikoiden arvolle jotenkin sopii se että vahvimmat kuskit voittavat ilman että joukkueen juna vetää heidät 100 m päähän maalista mistä kiri avataan. Viime keväänä nähtiin todella kovia suorituksia ja kiistatta komeimmista vastasi Fabian Cancellara. Jokainen pelotonissa tietää että Spartacusta ei saa päästää lähtemään karkuun koska silloin hän menee maaliin asti ja tämän takia hän on aina merkattu mies mutta E3 ja Rondessa ei vain yksinkertaisesti kukaan pystynyt seuraamaan kun FC alkoi latoa watteja tiskiin Oude Kwaremomtilla (E3) ja Paterbergillä (Ronde).
Ennen kevättä on hyvin aikaa treenata niitä watteja jalkoihin että se omakin mankeli liikkuisi johonkin ja hakee motivaatiota esimerkiksi vaikka näistä viime kevään käsittämöttämistä suorituksista:
Klassikot ovat yleensä aina tapahtumarikkaita ja omat suosikkikisat painottuvat nimenomaan Flanderin alueen klassikoihin kuten E3 Prijs Harelbeke, Ronde van Vlaanderen jne. Tottakai myös La Primavera eli Milano-San Remo kevään ensimmäisenä monumenttiklassikkona on hieno kisa sekä armottomien mukulakiviosuuksien värittämä Paris-Roubaix. Toivottavasti Eurosportilla olisi paljon pyöräilyä ohjelmassa ensi keväänäkin niin ei tarvitse pelkkiä stiimejä koettaa metsästää.
Olosuhteet, kapeat tiet, ikiaikaiset mukulakivet, lyhyet ja jyrkät nousut, irtiotot jne. tekevät kaikki klassikoista jollain tapaa todella mielenkiintoisia seurattavia. Nämä kisat ovat lisäksi niin kovia ja sattumien värittämiä että näkisin tiimitaktiikalla hieman vähemmän painoarvoa kuin esim. etappikisoissa. Klassikoissa voi vahva yksittäinen polkija karata kymmeniä kilometrejä ennen maalia ja pitää johtonsa loppuun asti joka on harvinaisempaa etappikisoissa. Suurimmat klassikot päättyvät harvoin massakireihin. Ei niissäkään toki mitään vikaa ole mutta klassikoiden arvolle jotenkin sopii se että vahvimmat kuskit voittavat ilman että joukkueen juna vetää heidät 100 m päähän maalista mistä kiri avataan. Viime keväänä nähtiin todella kovia suorituksia ja kiistatta komeimmista vastasi Fabian Cancellara. Jokainen pelotonissa tietää että Spartacusta ei saa päästää lähtemään karkuun koska silloin hän menee maaliin asti ja tämän takia hän on aina merkattu mies mutta E3 ja Rondessa ei vain yksinkertaisesti kukaan pystynyt seuraamaan kun FC alkoi latoa watteja tiskiin Oude Kwaremomtilla (E3) ja Paterbergillä (Ronde).
Ennen kevättä on hyvin aikaa treenata niitä watteja jalkoihin että se omakin mankeli liikkuisi johonkin ja hakee motivaatiota esimerkiksi vaikka näistä viime kevään käsittämöttämistä suorituksista:
sunnuntai 3. marraskuuta 2013
100 minutes of pain
11 km, 1450 nousumetriä, keskijyrkkyys yli 13 %, sora/savi/kivipinta ja saamieni tietojen mukaan jyrkimmät kohdat 27%. Siinä numeroita jotka ovat sen verran raakoja että aika moni suunnilleen saman mittainen legendaarista mainetta ja maailman kovimpina pidetty nouse kalpenee (esim. Angliru, Zoncolan, Passo dello Stelvio jne.). Tämmösiä nämä töppyrät täällä pohjanmaan lakeuksilla ovat.
Oli mahtava kokemus päästä kaivokseen polkemaan pyörää vaikka se säkkipimeässä ja kostean kuumassa ilmassa olikin paitsi fyysisesti myös henkisesti kova rääkki. Homma meni suunnilleen kuten alla.
Heräsin launtai-aamuna puoli seitsemän maissa ja pakkasin kamat autoon. Ei muuta kun pyhäinpäivän johdosta hiljaisia teitä pitkin luukuttamaan kohti Pyhäjärveä ja Pyhäsalmen kaivosta. Saavuin mestoille vähän yhdeksän jälkeen ja laitoimme faijan kanssa pyörän ajokuntoon. Pyörä oli hybridi jonka välitykset tiesin aivan liian suuriksi tähän rykäykseen mutta ei ollut muita vaihtoehtoja kun cyclocrossari olisi uponnut vielä enemmän nousun pehmeään pintaan. Siirryimme hisseille ja alas kaivokseen. Etukäteen olin hermoillut hissimatkan pituuden kanssa mutta hissi sujahti alas 13 m/s eli vähän alta kahden minuutin :).
Alhaalla ei odottanutkaan lauma kääpiöitä vaan uudessa kromin värisessä tupakkakopissa kaivosmiehiä. Nämä opastivat meidät ravintolaan joka oli aivan kuin mikä tahansa amican tai vastaavan ravintola. Ravintolan edessä oli parkissa toista kymmentä lava-autoa ja muutenkin koko set-up oli jotenkin absurdi ja eikä edes tajunnut että on melkein 1,5 km maan pinnan alapuolella. Turvademojen jälkeen siirryimme ns. vinotunnelille (ei viittaa Vinokouroviin). Jo ravintolassa meille ilmoitettiin että voisimme jakaantua useampaan ryhmään ja joka ryhmän perään lähtisi kaivoksen työntekijä lava-autolla. Kysyttiin lähtijöitä nopeimpaan ryhmään, joten laitoin kypärän päähän ja ajettelin että ainahan sitä voi sitten odottaa seuraavaa ryhmään kun loppuu jalka.
Alku lähti liikkeelle ihan kohtalaisen hyvin ja syke oli melko pian mukavat 170 mutta kolmen neljän ajetun kilometrin jälkeen jouduin hybridini kanssa jättäytymään aivan terävimmästä kärjestä. Otin hieman huikkaa ja geelin ja jatkoin matkaan. Saavutin toisen kaverin joka oli myös katsonut parhaaksi antaa kahden innoikkaimman mennä omaan tahtiaan ja taitoimme matkaa yhdessä hyvän matkan. Lopussa saimme toisen innokkaista kiinni kun hän oli jäänyt vähän tankkaamaan. Tästä ei matkaa enää ollut kuin ehkä vähän reilu kilometriä poljettavana ja lopulta näin päivän valon kajastavan tunnelin suulta. Tämä luonnollisesti oli kuin punainen vaate härälle ja merkkasi sitä että kun tiekin oli kovempi pintaista niin runttasin pienimmältä välitykseltä toiseksi pienimmälle ja "tykitin" putkelta loppukirin (syke 189).
Tuntemukset matkan aikana vaihtelivat mutta suurin ongelma oli se etten käytännössä voinut pyörittää mitenkään järkevällä kadenssilla koska pieninkin välitys oli tälle alustalle ja tähän nousuun liian suuri. Runttasin koko matkan väkisin ja taistelin happoja vastaan ja pakotin itseni sietämään kipua. Jalat jaksoivat yllättävän hyvin vääntää mutta koska en voinut hidastaa vauhtia juurikaan sen takia että olisin jäänyt ns. kammelle välityksien suuruuden takia joudun paikkapaikoin vetämään ylikovaa jotta kadenssi säilyi edes jonkinlaisena. Tämä takia myöskään peesissä ei voinut juuri ajella vaan oli pidettävä oma rytmi koko ajan. Reitillä oli kaksi muutaman sadan metrin kohtaa jossa tien pinta oli kovaa niissä kohti meni todella mukavasti ja sain kivasti eroa myös ajokavereihin.
Ylös päästiin ja statistiikka oli seuraavanlainen 1h 40 min, keskisyke 170, maksimi 189 ja 38 minuuttia syke oli 176 tai yli (90% max. sykkeestä). Se tunne kun syke on minuuttitolkulla hoidellut yli 180 ja näet seinämerkinnöistä että 635 metriä noustavaa vielä nousumetreissä maanpinnalle (samaan aikaan tiedät kropassasi että yli 900m on jo noustu). Omalla kohdalla 165 nousumetrin merkin ja 35 merkin väli on jotenkin hämärä ja meni todella nopeasta tai sitten olin vaan aika tillin tallin ja keskittynyt :). Joka tapauksessa mahtava kokemus ja ilmeisesti kukaan ei aiemmin ole nousua ajanut kokonaan pyörällä! Kiitos erittäin paljon OTC:lle tästä mahdollisuudesta sekä iso käsi myös kaivoksen henkilökunnalle joka omalla panoksellaan mahdollisti koko tapahtuman ja oli myös neutraalihuoltona extravesipullojen kanssa.
Oli mahtava kokemus päästä kaivokseen polkemaan pyörää vaikka se säkkipimeässä ja kostean kuumassa ilmassa olikin paitsi fyysisesti myös henkisesti kova rääkki. Homma meni suunnilleen kuten alla.
Heräsin launtai-aamuna puoli seitsemän maissa ja pakkasin kamat autoon. Ei muuta kun pyhäinpäivän johdosta hiljaisia teitä pitkin luukuttamaan kohti Pyhäjärveä ja Pyhäsalmen kaivosta. Saavuin mestoille vähän yhdeksän jälkeen ja laitoimme faijan kanssa pyörän ajokuntoon. Pyörä oli hybridi jonka välitykset tiesin aivan liian suuriksi tähän rykäykseen mutta ei ollut muita vaihtoehtoja kun cyclocrossari olisi uponnut vielä enemmän nousun pehmeään pintaan. Siirryimme hisseille ja alas kaivokseen. Etukäteen olin hermoillut hissimatkan pituuden kanssa mutta hissi sujahti alas 13 m/s eli vähän alta kahden minuutin :).
Alhaalla ei odottanutkaan lauma kääpiöitä vaan uudessa kromin värisessä tupakkakopissa kaivosmiehiä. Nämä opastivat meidät ravintolaan joka oli aivan kuin mikä tahansa amican tai vastaavan ravintola. Ravintolan edessä oli parkissa toista kymmentä lava-autoa ja muutenkin koko set-up oli jotenkin absurdi ja eikä edes tajunnut että on melkein 1,5 km maan pinnan alapuolella. Turvademojen jälkeen siirryimme ns. vinotunnelille (ei viittaa Vinokouroviin). Jo ravintolassa meille ilmoitettiin että voisimme jakaantua useampaan ryhmään ja joka ryhmän perään lähtisi kaivoksen työntekijä lava-autolla. Kysyttiin lähtijöitä nopeimpaan ryhmään, joten laitoin kypärän päähän ja ajettelin että ainahan sitä voi sitten odottaa seuraavaa ryhmään kun loppuu jalka.
Alku lähti liikkeelle ihan kohtalaisen hyvin ja syke oli melko pian mukavat 170 mutta kolmen neljän ajetun kilometrin jälkeen jouduin hybridini kanssa jättäytymään aivan terävimmästä kärjestä. Otin hieman huikkaa ja geelin ja jatkoin matkaan. Saavutin toisen kaverin joka oli myös katsonut parhaaksi antaa kahden innoikkaimman mennä omaan tahtiaan ja taitoimme matkaa yhdessä hyvän matkan. Lopussa saimme toisen innokkaista kiinni kun hän oli jäänyt vähän tankkaamaan. Tästä ei matkaa enää ollut kuin ehkä vähän reilu kilometriä poljettavana ja lopulta näin päivän valon kajastavan tunnelin suulta. Tämä luonnollisesti oli kuin punainen vaate härälle ja merkkasi sitä että kun tiekin oli kovempi pintaista niin runttasin pienimmältä välitykseltä toiseksi pienimmälle ja "tykitin" putkelta loppukirin (syke 189).
Tuntemukset matkan aikana vaihtelivat mutta suurin ongelma oli se etten käytännössä voinut pyörittää mitenkään järkevällä kadenssilla koska pieninkin välitys oli tälle alustalle ja tähän nousuun liian suuri. Runttasin koko matkan väkisin ja taistelin happoja vastaan ja pakotin itseni sietämään kipua. Jalat jaksoivat yllättävän hyvin vääntää mutta koska en voinut hidastaa vauhtia juurikaan sen takia että olisin jäänyt ns. kammelle välityksien suuruuden takia joudun paikkapaikoin vetämään ylikovaa jotta kadenssi säilyi edes jonkinlaisena. Tämä takia myöskään peesissä ei voinut juuri ajella vaan oli pidettävä oma rytmi koko ajan. Reitillä oli kaksi muutaman sadan metrin kohtaa jossa tien pinta oli kovaa niissä kohti meni todella mukavasti ja sain kivasti eroa myös ajokavereihin.
Ylös päästiin ja statistiikka oli seuraavanlainen 1h 40 min, keskisyke 170, maksimi 189 ja 38 minuuttia syke oli 176 tai yli (90% max. sykkeestä). Se tunne kun syke on minuuttitolkulla hoidellut yli 180 ja näet seinämerkinnöistä että 635 metriä noustavaa vielä nousumetreissä maanpinnalle (samaan aikaan tiedät kropassasi että yli 900m on jo noustu). Omalla kohdalla 165 nousumetrin merkin ja 35 merkin väli on jotenkin hämärä ja meni todella nopeasta tai sitten olin vaan aika tillin tallin ja keskittynyt :). Joka tapauksessa mahtava kokemus ja ilmeisesti kukaan ei aiemmin ole nousua ajanut kokonaan pyörällä! Kiitos erittäin paljon OTC:lle tästä mahdollisuudesta sekä iso käsi myös kaivoksen henkilökunnalle joka omalla panoksellaan mahdollisti koko tapahtuman ja oli myös neutraalihuoltona extravesipullojen kanssa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)